Kadonneen pallin metsästystä ja treenipohdintaa

Ensi torstaina mennäänkin sitten lääkäriin kuvauttamaan Pahkis ja tutkailemaan kadonneen pallin poistoa. Kuvien ja leikkauksen jälkeen voikin sitten aloittaa treenaamisen maksikorkeuksilla ja aion myös aloittaa juoksuttamisen. Tietysti olettaen ettei kuvissa ilmene mitään näitä estävää. Jouksuttaminen siis tarkoittaa kahta Pahkikselle uutta asiaa: hiihtoa ja canicrossia. Tämä on myös haaste itselleni. Melki vuoden mittaisen aktiivisen juoksutauon jälkeen olisi tarkoitus alkaa taas laittaa itseänsäkin fyysisesti kuntoon ja koetukselle. Pahkiksen leikkauksesta palautumiseen kuitenkin menee oma aikansa, eli varmaan tuossa vuoden vaihteen jälkeen sitten voi taas puuskuttaa pikkumies täysillä agilityä ja muita lajeja.

Agility on mennyt hyvin. Pahkiksen ja minun rauha on säilynyt ja Pahkis välittää rimoistakin. Kyllähän se silloin pudottaa kun teen jotain roisin tyhmää, mutta muuten rimat pysyy ylhäällä ja hyppytekniikka näyttää hyvältä. Pahkis myös omasta mielestäni hyppää järkevästi kun tietää mihin seuraavaksi ollaan menossa. Tarkoitan siis sitä, että kun Pahkis tietää mitä seuraavaksi tulee, se itse hahmottaa, suunnittelee ja suhteuttaa hypyn oikein. Nyt ehkä ymmärsin myös miksi jokin muuttui silloin Janitan treeneissä. Uskon, että se jokin oli oma luottamukseni. Luotin ja luotan siihen, että Pahkis tekee sitä mihin sitä ohjaan. Tämä tuo mielestäni sopivaa rauhallisuutta ohjaukseen. Toisaalta tiedän nyt paremmin mitä missäkin tilanteessa vaatia, eli osaan olla päättäväisempi. Tästä pari esimerkkiä:

1) Kuviona oli kaksi hyppyä suoraan ja sen jälkeen seuraava hyppy niin, että koiran linja kääntyi 90 astetta oikealle. Itse pääsin sijoittumaan tämän kolmannen hypyn taakse. Toisen hypyn jälkeen oli myös ansahyppy suoraan edessä. Pahkis ei jarruttanut kakkoshypylle hyvin vaan oli menossa juuri tälle ansaesteelle edessä. Pidin vain päättäväisesti ohjauksen ja pienimies sieltä kuitenkin kääntyi ja suoritti oikein.

2) Kuviona jotakuinkin U-putki jonne tultiin hypyltä ja hyppyä ennen vekattiin, jotta koira saadaan oikeaan päähän putkeen. Putken jälkeen sama hyppy takaakiertona, jossa siis tarkoituksena tehdä pakkovalssi. Vekin jälkeen piti Pahkista painaa putken oikeaan päähän sen verran, että Pahkiksen vauhdilla pakkovalssin tekemiseen saa olla 'riittävän ripeä'. Myöhästyin tässä sen verran, että Pahkis ehti putkesta tullessaan jo lukaista hypyn väärinpäin. Tein kuitenkin pakkovalsin myöhästymisestä huolimatta ja ehkä hiukan selkeämmällä merkkauksella, niin sinne se pikkumies taas uskomattomasti tuli.

Pelastustilanteita molemmat ja siis aiemmista virheistä johtuvia, mutta pelastuivat omalla päättäväisyydellä ja Pahkiksen kuulolla olemisella: "se rata muuten menee tänne".

Se mikä on edelleen ehdottomasti parasta on se hyvän olon tunne, joka treenien jälkeen jää ja se että voin nauttia Pahkiksen kanssa agilityn treenaamisesta.

Nyt on tekniikassa treenauksessa jarrutukset ja itselleni akuuteimpana ymmärryksen kohteena on putkiin ohjaus. Pahkis kyllä imee putket, mutta minun pitää oppia ja ymmärtää milloin pahkis lukee ja lukitsee oikean pään. Tässäkin on kyse enemmän oman ohjauksen itsevarmuuden saavuttamisesta. Olen myös opettanut Pahkikselle eri hyppysuuntia käskyillä. Tämä on vaiheessa ja ajatuksena ei välttämättä ole koskaan niitä radalla käyttää, mutta se on hyvä rento tapa opettaa Pahkiksella tiukkoja käännöksiä ja niissä riman pitämistä. Naksutellessa Pahkis on rauhallisemmassa mielentilassa kuin aksakentällä, joten opetustilanne on parempi. Lisäksi kun homma tehdään naksulla, niin ei minulle ei tule niin helposti ryppyä otsaan. :)

Tottista ollaan treenailtu melko vähän. Ollaan ehkä vähän suvantovaiheessa, koska periaatteessa Pahkis osaa jollain tasolla muut liikkeet paitsi noutoliikkeitä. Tokihan kaikessa on vielä paljon töitä ennenkuin ne ovat kisakuntoisia liikkeitä. Treenit ovat olleet jokseenkin tylsiä juuri tuon liikerepertuaarin vähyyden takia. Eli seuraavaksi pitäisi saada mukaan noutoliikkeet, jotta saadaan lisää juttuja ja sitä kautta voidaan liikkeitä sekoittaa oikein kunnolla.

Tottiksessa saatiin viime viikolla kuitenkin oivallus. Oivallus oli se, että palkkauksen jälkeen vaadin lelun selkästi itselleni. Eli aiemmin olen ottanut lelun irti käskyllä Pahkikselta ja siitä sitten jollain pienellä seremonialla siirtynyt seuraavan asian suorittamiseen. Nyt teen niin, että vaadin Pahkiksen irroittamaan lelusta. Joskus niin, että pidän itse lelusta kiinni ja joskus niin, että pyydän pudottamaan lelun. Sen jälkeen vaadin, että Pahkis poistuu lelulta tai luotani. Tämän jälkeen sitten alkaa seuraavan asian suoritus. Mikä siis on homman nimi? Idea on se, että Pahkis joutuu selkeästi luovuttamaan lelusta ja jäsentämään treeniä selkeämmin niin, että saadakseen omistamani lelun on Pahkiksen tehtävä jotain minun haluamaani. Asian voi myös ajatella niin, että selkeämmällä hallinnalla saan Pahkiksen hiukan alemmas ja oppimiskykyisempään tilaan. Niin tai näin, mutta aiemmin tuo on ollut jonkinlaista vellomista harmaalla alueella. Katsotaan miten tämä toimii. Pahkiksella kun onneksi on se voimavara, ettei sitä tarvitse nostattaa tai miettiä sen itsevarmuutta. Sopivasti jarrua ja mielenhallintaa.

Kotona olen opettanut Pahkista sulkemaan ovea. Sulkemaan sitä siis nätisti. Helppoahan se olisi potkaisemalla ja kiroilemalla, mutta ei niin. Ei todellakaan niin. On se vaan opettavaista opettaa mitä tahansa koiralle. Opin taas pieniä juttuja Pahkiksesta ja miten toimia sen kanssa. Nyt ollaan siinä vaiheessa, että yhdistän tuohon oikeaan sulkemiseen käskyä. Pahkis siis tarjoaa oikeaa sulkemistapaa. :) Laiskuus ajaa ihmisen tekemään kaikenlaista.

Massahe!!!

Juu. Hieronnassa oltiin. Molemmat - Pahkis ja minä. Pahkiksella ei mitään ihmeellistä ollut, vähän takapäästä enemmän tuntemuksia kuin edestä, mutta ei siis mitään ihmeellistä. Hyvä niin ja varsinkin kun Pahkis hiukan ontui tuossa muutama päivä sitten ja ollaan nyt oltu sen takia levossa. Mies siis kunnossa.

Ollaan nyt oltu muutama päivä ihan tekemättä mitään. Siis tosiaan ei mitään treeniä. Ei agilityä, ei tottista, eikä mitään pienintäkään naksutusta. Pienimies ei vaikuta yhtään hullumalta. Siis se on yhtä pöljä kuin treenatessakin, eli ei sillä ainakaan ihan heti nuppi sekoa tekemättömyydestäkään.

Ensi viikolla sitten taas jatketaan hommia.

Pieninä palasina

Nyt on taas mennyt jokin aika ja jokin kerta on myös tässä treenailtu ja oltu kuunteluoppilaana. Niinun treeneihin ollaan päästy tuurailemaan ja käytiin kuunteluoppilaana Kabain koulutuksessa. Viime viikonloppuna olikin sitten Janitan koulutusta koko viikonloppu.

Kaiken edeltäneen sekamelskan jälkeen viime viikonloppuna palaset kummallisesti loksahti hetkellisesti kohdalleen. Miksi, en tiedä, mutta tässä ehkä jotain ajatuksia:

Eli siis tätä aiemmin treenit olivat olleen melko sirpaleista ja henkisesti minulta vaativaa. Pahkiksen vire ei ole ollut oikeanlainen ja sen hallinta on omalta osaltaan tuonut minuun turhaa jännitettä. Lähdössä pysymistä on harjoiteltu, mikä on varmasti tuonut oman osansa soppaan. Toisaalta ehkä Pahkikselle monet uudet asiat ovat tuoneet taas jännitettä ja epävarmuutta, joka sitten purkautuu tekemisen vauhdin kasvamisena. Parissa viime treenissä on keskitytty kädessä pysymiseen eli esteille ei aina irrotakaan vaan kuunnellaan mitä minä oikeasti sanon. Tämä on taas ehkä saanut Pahkiksen ainakin hetkellisesti kuuntelemaan ohjaustani.

No mutta nyt sitten viikonloppuna homma nasahti ainakin hetkellisesti raiteilleen. Pahkis oli oikein hyvä ja tuli juuri sinne minne sitä veinkin. Ne muutamat rimat mitä tippuivat viikonlopun aikana, olivat selviä omia hölmöilyjä. Tämä ohjattavuus ja hallinta sai minut olemaan oikean levollisessa ja hallitussa, mutta määrätietoisessa olotilassa. Toisaalta tiesin jostain syystä selkeästi mitä halusin ja mitä Pahkikselta vaadin. Tiesin, että tähän Pahkis tulee, tuolla se menee ja tuonne itse menen. Tiesin, että tämän Pahkis osaa ja luotin siihen. Vaikkakin pätkät olivat lyhyitä, muutaman esteen pätkiä, pääsin nauttimaan Pahkiksen kassa agilityn iloista. Tämä on se ehdottomasti tärkein juttu ja minulle se palkitsevin. Tällaista treeniä lisää. Haluan. Kyllä.

Ehkä hankala selittää, mutta mieleen tulee luisteluajoilta samankaltaisia tilanteita. Saattoi olla pitkään niin, että mikään ei oikein onnistunut. Tekniikan osat olivat levällään ja kaikki työn alla. Sitten ne vain jonain kauniina päivänä osuvat kohdilleen ja tekniikka avautui harmonisena kokonaisuutena, jolloin kaikki yhtäkkiä onnistuu.

Lauantain rata veti heti aluksi kyllä luulot pois. Mietin siinä keskellä rataa monta kertaa, että mitähän tästä tulee. Radan suorittaminen ja järkevän suunnitelman tekeminen tuntui erittäin haastavalta sen onnistuneesta suorittamisesta puhumattakaan. Mutta pääsimme silti paljon pidemmälle kuin olisin ikinä edes arvannut tai uskaltanut olettaa. Vieläkin tulee tuosta hyvä mieli. Sunnuntain rata oli hieman helpompi ja meidän osaamiselle istuvampi, mutta kyllä siinä miettimistä riitti.

Monen monta juttua on edessä ja Janitalta tuli monen monta hyvää vinkkiä, ajatusta ja neuvoa. Valssien suuntiin ajatuksia ja vippauksiin opetusta. Nyt vain miettimään ja treenailemaan kaikkea saatua.

Nyt hetken hyvä mieli ja sitten kohti uusia hikipisaroita, epäonnistumisia, yrittämisiä, ihmettelyjä ja vaikeuksia. Voi sitten taas ehkä jossain vaiheessa ihan pienen pienen hetken nauttia seuraavasta onnistumisesta.