2011

Uusi vuosi on vaihtunut ja on aika kirjoittaa. Viime postauksesta on aikaa ja ihan tarkoituksella. Halusin jäsentää, miettiä ja selventää asioita. Eli Pahkikselta on nyt pallit poistettu. Se homma on hoidettu pois alta, mutta ei se ole pääasia. Ennen tuota operaatiota käytiin lonkkakuvissa ja sieltä tuli jokseenkin mykistäviä uutisia. Uutisia, jotka ovat pistäneet miettimään taas kerran niin montaa eri asiaa ja niin monelta eri kantilta. Kaikesta negatiivisesta sävystä huolimatta ei ollenkaan huono asia - nyt sanottuna. En kyllä olisi samoin voinut ajatella vielä kolmisen viikkoa sitten.

Lonkkakuvista tuli siis melko rajua palautetta ja lopullinen lausunto oli sitten D/D. Kirjaimella ei sinänsä ole merkitystä vaan kaikella muulla. Tarkempia alkuvaiheen sepustuksia löytyy Lauran blogista, tästä kirjoituksesta. Ennen joulua kävimme vielä ortopedin luona juttelemassa ja hänen näkemyksensä asiaan oli hiukan toinen. Kaikkea tätä puntaroineena olen ja olemme tulleet päätöksiin joista sitten seuraavassa.

Eli Pahkiksen kanssa tullaan treenamaan agilityä. Kevennetyllä setillä, tarkasti miettien ja tilannetta tarkkaillen. Näin se menee. Miksi se menee näin? Asiaa paljon miettineenä, minulle merkityksellisin seikka monien joukossa on tämä: uskon, että koiran tulee elää hyvää elämää. Hyvä Pahkiksen tyyppisen koiran elämä ei mielestäni ole sohvalla makaamista ja lenkkeilyä ja joidenkin asioiden harrastelua. Uskon, että koira on onnellisimmaan silloin kun se saa tehdä asioita joista se pitää ja etenkin silloin kun se saa tehdä asioita joista se ja sen omistaja pitää. Uskon, että koiralle palkitsevimpia asioita ovat ne hetket jolloin se kokee sille mieluisan asian suoritettuaan myös omistajan olevan koiraansa aidosti tyytyväinen. Ei koira tarvitse kilpailua tai agilityä, mutta se tarvitsee hyvänolon tunnetta, hyväksyntää ja onnistumista - omistajansa kanssa. Mietin omia tuntemuksiani agilityn kanssa ja muiden lajien kanssa. Mietin Pahkiksen tunnetiloja ja sitä mitä se minulle on ilmentänyt. Mietin sitä mitä olen sen kanssa kokenut ja tuntenut eri tilanteissa. Mietin miksi harrastan koirien kanssa ja uskon että ne samat hetket, jotka minulle ovat niitä parhaimpia kokemuksia ovat myös koiralle parhaita kokemuksia.

Nyt kun tätä kaikkea miettii, niin osaa jo löytää taas positiivisia asioita. Nyt varmasti mietin jokaista treeniä vielä tarkemmin ja huolehdin niiden laadusta tarkemmin. Se mikä on ehdottomasti parasta, niin nyt varmasti osaan arvostaa jokaista treeniä ja nauttia jokaisesta treenistä. Ei sillä, etten olisi sitä aiemminkin tehnyt, mutta nyt entistäkin enemmän. Muistakaa te kaikki muutkin tehdä niin.

Tässä Pahkiksen toipilasaikana ollaan treenailtu vaihtelevasti pikku temppuja. Ihan vain hauskaa pitäen ja Pahkiksen aivojumpan takia. Ollaan opeteltu pujottelemaan jalkojen välistä eteenpäin ja sama homma peruuttaen. Tuolle peruuttaen pujottelulle pitäisi keksiä joku naseva nimi... Tottista ollaan treenailtu kotona sisällä - lähinnä kaukkareita. Viime torstaina käytiin agilityilemässä. Vähän oli pojalla ylimääräistä energiaa ja itse olin hiukan hukassa niin olihan se hiukan hakemista. Oli taas niin mukavaa tuntea kuinka pienestä vihjeestä Pahkis lähtee ja lähtee täysillä. Pahkis on leikkauksesta nyt toipunut ja ensi viikolla aloitetaan taas tottistreenailu maneesissa.

Vuodenvaihde ohitettiin ja paukuista selvittiin ilman mitään kummempia. Pahkis reagoi meidän koirista yleensä selvästi eniten ääniin, mutta raketit ei kyllä tuottaneet sille minkäänlaisia ongelmia. Eihän sen kanssa toki verta kaivettu nenästä, mutta siis ei mitään reagointia ja sälekaihtimetkin olivat koko ajan auki. Hyvä siis näin ja onneksi muutkaan koirat eivät raketteihin ja paukkeeseen sen kummemmin reagoi.

Mitä siis vuonna 2011?

Ensimmäiset tokokokeet.
Ensimmäiset agikisat. Ehkä Ahvenanmaalla keväällä tai sitten Hailuodossa Juhannuksena.

Näitä siis kovasti odotellessa.

Tässä Spädäri uudenvuoden jälkeisenä aamuna:





Tässä vielä Lauran uudempi kirjoitus toisen arvioinnin jälkeen.
Jossa siis hiukan tarkempaa lääketieteellistä tarinaa.