Viikko alkoi haikeissa ja synkissä tunnelmissa. Viimeinen isovanhemmistani, minulle se tärkein ja merkityksellisin, oli nukkunut pois. Kaikesta huolimatta, kävin kuitenkin maanantaina illalla haukkaamassa happea Pahkiksen kanssa agilitytreeneissä, jotta saisin ajatuksia hiukan toisaalle. Treenistä jäi hyvä mieli ja oli taas mukava jatkaa hiukan pirteämmällä mielellä viikkoa eteenpäin.
Perjantai
Perjantaina olikin SM:ien perjantaikisat. Sääksi oli luvattu sadetta ja tällä kertaa ennuste harmistukseksi piti paikkansa. Valmistauduin henkisesti siihen, että katson kaksi koiraa ja lähden pois: tein sen päätöksen ajomatkalla, että jos alusta on vähänkään liukas en starttaa. En nähnyt järkeväksi ottaa riskiä rikkoa koiraa kun muita kisoja olisi kesän aikana kuitenkin tulossa, joissa varmasti on paremmat olosuhteet. Alusta oli kuitenkin erittäin pitävä ja hyvä märkänäkin, joten päätin startata.
Agilityrata osui aivan nappiin. Se oli varmasti paras rata mitä kisoissa olemme tehneet. Pahkis oli todella hyvä ja treenimäinen. Rytmi oli kohdallaan, mieli oli kohdallaan ja suunitelma oli kohdallaan. Keli oli ainoa, mikä ei ollut kohdallaan, mutta se ei meitä haitannut. Loppusijoitus oli toinen. Janne harmillisesti vei Twixyllä meiltä voiton, mutta se ei meidän onnistumisen iloa haittaa. Täytyy sanoa, että oli ihan mukava, että puhelimen mikrofoniin tuuli kun soittelin Lauralle kotiin tuloksesta. Sen verran herkäksi tuo rata veti. Harmi vain, ettei saatu tuota rataa videolle.
Hyppyrata olikin jotain melkoista. Siihen keskittyminen ei oikein osunut kohdalleen. En jotenkin saanut kasaan järkevää suunnitelmaa ja alun suunnitelma olikin huono. Rata oli vaikea ja vaikea vielä Pahkiksen tyyppiselle koiralle. Hyllyhän siitäsitten saatiin ja melkoista sekoilua loppurata. Onneksi se sisälsi niin paljon naurua omalta osaltani ja taisi se sekoilu herättää yleisössäkin hilpeyttä. Noh, mutta tuo ei meitä haitannut kun saatiin kuitenkin yksi hyvä veto päivälle.
Lauantai
Lauantaina olikin joukkue SM:t ja oltiin Lauran kanssa mukana Impivaaran Hallien joukkueessa. Hallithan on kakkosseuramme, jossa koulutamme ja käymme Imppareiden kentällä treenaamassa. Impivaaran Hallien kursseilla minäkin olen aloittanut Allin kanssa aikoinaan. Joukkueessa oli vielä mukana Wenla ja Jenni, jotka itseasiassa ovat mukana yhdessä ryhmässämme. Hyvä joukkue meillä siis. Oma vuoroni oli lähteä koko kisan toisena koirakkona. Lauran äitiä lainatakseni, esitysvuoromme oli aikaisin aamulla. Rata oli mielestäni mukava ja sopivan haastava. Tiesin, että kolmoshypylle Pahkiksella tulee tiukkaa, koska väli oli ahdas ja alussa se ei tule hyvin jarruihin. Kolmoshypyn rimahan sieltä sitten putosi ja itse onnistuin vielä söhläilemään keppien törkkäisyssä niin, että Pahkis turautti ekasta välistä kolmosväliin. Loppuradasta päästiinkin sitten tekemisen makuun ja lopputuloksena radalta siis tulos kymmenellä virhepisteellä.
Jenni ja Armas otti radaltansa puomilta alasmenosta vitosen. Heidän ratansa oli silti erinomainen - aivan loistava rata heiltä. Wenla ja Diesel teki nollan hekin erittäin hyvällä radalla ja joukkueemme olikin lähdössä neljännelle kierrokselle kahdeksantena varma tulos taskussa, Laura ja Ava ankkureina.
Kyllä minua niin jännitti. Jännitti Lauran ja Avan puolesta. Minua jännitti, että olisi niin hienoa, että he saisivat nollan tehtyä. Se olisi niille ihan oikein: onnistua juuri oikeassa paikassa. Ajattelin, että oltaisiin sillä varmaan jossain kymmenen joukossa ja voitaisiin olla todella tyytyväisiä joukkueen suoritukseen. Olihan siinä vaiheita: rataa muutettiin koirien loukkaantumisten takia, uusi tutustuminen ja Ava melkein lähti väärälle hypylle, mutta nollahan sieltä tuli. Kyllä taas oltaisiin tarvittu hiukan tuulta ja aurinkolaseja, sen verran herkäksi tuo rata veti.
Katselin siinä loppusuorituksia ja aloin yhtäkkiä tajuta, että hetkinen, tilannehan on niin, että jos jäljelläolevista yksikin joukkue ei tee nollaa niin oltaisiin palkintopallilla. Enkä kyllä usko sitä vieläkään, että me sinne sitten loppujen lopuksi päädyttiin. Sen verran iso ja iloinen yllätys se meille oli. Meillä on nyt SM joukkuepronssit taskussa. Ennenkaikkea se on minusta hienoa Impivaaran Halleille.
Radat löytyy tästä
Loppupäivä menikin sitten ihan hysteerisissä ilonpurkauksissa ja naamat oli kyllä kuin hangon keksit. Hetki meni ennen kuin sai unen päästä kiinni.
Sunnuntai
Sunnuntai olikin meille puhdas kennelpoikapäivä. Meiltähän jäi puuttumaan tuplanolla ja kaksi agilitynollaa, eli siis yhdellä agilityratojen tuplanollalla oltaisiin saatu osallistua. Kyllä se päivän mittaan harmitti. Olisi ollut hienoa päästä osallistumaan. Ensi vuonna sitten. Sinne tähdätään.
Lauralla oli aamun aloitus Avan kanssa. Ava ei ole aamukoiria. Hänen mielestään yleensä kyllä kahdeksan aikaan nukutaan. "Iltapäivällä vasta voin tehdä" - Ava toteaisi. Heille tuli rima ja kepeiltä vitonen, joten he eivät iltapäivän radoille enää päässeet. Harmi, olisi ollut kyllä mukavaa jos he olisivat päässeet finaaliin asti. On siinä tunnelmansa ja kahdella nollalla olisi päässyt ihan mukaville sijoituksillekin.
Ei se kuitenkaan päivää latistanut. Radalla oli monta, joiden menestystä toivoi ja voi jännittää heidän puolestaan. Radoilla oli monta hyvää kisaajaa joilta saattoi odottaa mahtavia suorituksia ja niitä tulikin. Virheitä tuli, mutta se kuuluu kisaan ja se kuuluu lajiin. Muutaman haluan kyllä erikseen mainita. Harmitti kyllä Toivolan Jannen puolesta. Heille olisin suonut menestystä: vahvaa suorittamista koko kauden. Tykitystä ja asennetta niin laji- kuin muissakin treeneissä. Perälän Pekka teki Spotilla kaksi hienoa rataa ollen neljäs. Pekka ohjaa upeasti ja rauhallisesti hienoa koiraansa ja on mielestäni hieno urheilija. Viimeisenä, mutta ei todellakaan vähimpänä: Raisa ja Repo. Aivan mahtavaa agilityä koko kauden tinkimättömällä halulla opetella uutta ja oppia lisää. Heille jos kelle voitto kuuluu. Onnea tuhannesti minulta ja Pahkikselta.
ja onnea kaikille muillekin kisoissa menestyneille ja onnistuneille tasaisesti joka luokkaan!
Pasi ja Pahkis
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti