Pahkistelua, Pätmäneilyä, Availua ja Pirkkoilua

No onpas taas aikaa päässyt vierähtämään edellisestä kirjoituksesta. Mutta eipä anneta sen häiritä sen kummemmin.

Pahkiksella tuntuisi nyt olevan lääkkeet aika mukavasti kohdillaan. Jäykistelee takapäätään ja ontuilee välillä mutta tuossa tuo näyttäisi kuitenkin ihan tyytyväiseltä. Pahkiksen elämässkin kääntyi uusi lehti, kun se sai itselleen ystävän. Tai ystävän ja ystävän, mutta löysi tytön, joka tuntui jostain ihmeen syystä ymmärtävän Pahkiksen tapaa leikkiä. Pirkon siskopuoli Whoopille terveisiä Pahkikselta.

Pahkis pääsi myös näyttämään Pätmänille, mistä agilityssä oikein on kyse. Tehtiin Pahkiksen kanssa paria putkea ja paria hyppyä ilman rimoja sen mielen virkistykseksi. Pätmän oli radan reunalla hihnassa kiinni ja istui aivan hiljaa paikallaan kun Pahkis meni. Yleensä se riekkuu ja räykkyy siellä miten sattuu. Pahkis näytti mitä se on kun mennään eikä meinata.

Mukavahan se oli Pahkiksen kanssa ihan pientäkin pätkää mennä. Se kyllä istuu käteen just eikä melkein. Ohjauksia ei tarvitse varmistella, tietää mitä se lukee milläkin ohjauksella ja se linjauksen ja sijoittumisen sietämätön hienous mikä Pahkiksella on. Toisaalta sen kanssa tekemisestä tulee aina haikea mieli.

Pätmän onkin nyt sitten ilmoitettu ekoihin kisoihinsa. Hypärille vain tosin, mutta kisoihin kuitenkin. Ajattelin josko näin näkisi vähän enemmän mitä puutteita sillä on ja miten se alkaa toimia kisatilanteissa. Peruspyörittely sillä on hyvin kyllä kasassa - toki paljon on juttuja ja viilaamista ja vaihtelua, mutta kyllä sillä rataa pystyy kivasti tekemään. Keppien sisäämenot on yleisimmistä kulmista kisakasassa, mutta ulostuloissa riittää vielä paljon petrattavaa. Niillä ei juuri kummempia voi vielä tehdä, mutta kyllä ne sieltä ajallaan sitten korjaantuu. Hauska kyllä nähdä miten se ykkösten radoista suoriutuu. Kontaktit on vielä vaiheessa. Niistä etenkin keinu on eniten kesken. A ja puomi on perus ok kunnossa - paljon on tekemistä vielä niissä mutta ehkä ne alkukesään alkaa olla kisakuosissa.

Pätmän on kyllä hauska tapaus. Jännä nähdä minkälainen epeli sieltä radoilla paljastuu. Se menee kyllä kovaa kun se tietää tai luulee tietävänsä mihin mennä.

Onneksi on Pirkko ja onneksi Laura on lihonnut. Siis raskaana. Saan siis mennä Pirkolla ja Avalla kun Laura ei oikein ole juoksukunnossa. Ja onneksi on Ava. Se on kyllä melkoinen Sussu. Radoilla sussulle pitää puhua selkokieltä:

- Tässä kohtaa tehdään takaakierto-päällejuoksu
- Ai, jaahas juu tehdään
-  Tähän tulee sitten valssi.
- Mikä? Ai valssi joo, muistan.
- Kepit alkaa sitten TÄSTÄ.
- Kepit? Ai niin ne hirveen hankalat

Portsuille kun yleensä riittää

- Sit tonne
- Jooooo!! mennään! Näänkin noi pari seuraavaa jo tosta.
- Käy kääntymässä tässä, mä meen jo tonne parin esteen päähän kattelemaan seuraavia.
- Roger, kaasu pohjassa tullaan.

Mutta valtavan opettavaista ja valtavan hellyyttävää, että esimerkiksi eilen piti ensi töikseen käydä tarkastamassa että mikäs tuo tuomari onkaan naisiaan. Hei, olen Ava.

Pirkko taasen on pikku minkki. Menee kuin riivattu radalla, mutta kuuntelee kyllä kun sille saa kerrottua ajoissa. Osaa vaikka mitä juttuja ja menee aina täysillä. Hieno koira. Pikku hiljaa ollaan päästy sen kanssa samalle taajuudelle. Ymmärrän paremmin miten se lukee rataa ja toisaalta Pirkko osaa varmasti lukea myös minua paremmin. Ohjaukseni kun ei välttämättä aina ole niin oppikirjasta kuin Lauralla ja liikeärsykkeeni on varmasti paljon voimakkaampi, niin on siinä ollut Pirkolla alkuun vähän totuttelemista.

Ajattelen niin, että parhaat kokemukset ja tehokkaimman oppimisen koira ja ohjaaja saa siitä kun ohjaaja tai kouluttaja on aidosti iloinen koiran kanssa tekemästään suorituksesta. Tämä oli yksi pääsyy miksi Pahkiksen kanssa päätin sen lonkista huolimatta tehdä asioita ja miksi sen kanssa nyt tokonkin tekeminen on minulle vaikeaa.  Pirkon kanssa mennessä on tuo taasen vielä puuttunut. Luonnollista tosin, koska eihän meillä ole agilityssä mitään yhteistä oppimishistoriaa. En vielä tiedä milloin se tekee jonkin asian paremmin kuin ennen tai mikä sille on erityisen hyvä suoritus. Näin jotenkin se koiran oppimisen ja onnistumisen kautta tuleva ilo tekemisestä puuttunut. Eilen kuitenkin saatiin Pirkon kanssa ensi kokemukset tuostakin. Pariin otteeseen radalla ja etenkin viimeisein agiradan jälkeen. Olin vilpittömästi iloinen Pirkon tekemisistä ja siitä, että onnistuttiin tuossa viimeisen agiradan haasteellisessa kohdassa. Ei siis niin, ettenkö ennenkin olisi ollut iloinen vilpittömästi, mutta vähän enemmän, sen viimeisen pisaran verran. Kyllä te tiedätte mitä tarkoitan. Se myös näkyi Pirkosta. Se näkyi palkatessa radan jälkeen ja se näkyi iltasella kotona.

Hyvä Pirkko. Hyvä Ava, Hyvä Pätmän ja Hyvä kaikkein paras Pahkis.

Pahkiksen lääkitys kohdallaan ja Pätmänin agistatusta.

Pahkis

Pahkis on nyt syönyt pari viikkoa hermokipulääkettä ja sen avulla se on ollut melko hyvä. Nyt olemme alkaneet vähentää sen määrää ja katsotaan miten alkaa nyt sitten reagoimaan. Edelleen sitä lenkitän suurimmaksi osaksi yksin, jolloin se saa ravailla ja hölkkäillä omaan tahtiin. Muitten kanssa mennessä se on aina kiinni. Vähemmällä lenkityksellä mennään kuitenkin vielä.

Pätmän

Nyt onkin sitten Pätmänin kanssa aloitettu agihommia oikein kunnolla ja alkaa tuo pikku hiljaa tuosta hommasta päästä jyvälle. Perus hyppypyörittelyt sujuu ihan mukavasti ja nyt puomi ja A alkaa olla siinä vaiheessa, että voin niitä sopiville radoilla alkaa ottaa mukaan. Pujottelua tein tänään ensimmäistä kertaa kovilla kepeillä. Pehmeillä siis tarkoitan kujakeppejä - ne kun antavat suorinakin hiukan periksi. Keinu on vielä aloittamatta, mutta muut esteet se onkin sitten ainakin kerran suorittanut.

Juoksukontaktit tuntuvat jotenkin tällä hetkellä olevan pop. Ei siinä, Pätmänille myös niitä teen, joten ajattelin avata omat syyni miksi itse valitsin juoksut:

1) Halusin oppia uutta. Tuntui, että esteopetuksessa halusin oppia jotain uutta ja juoksukontaktit tuntuivat mielenkiintoiselta haasteelta. Ei sinänsä se kontakti, vaan ne vaatimukset mitä koiran ja ohjaajan pitää osata kontaktin jälkeen ja mitä asioita pitää osata ennen kontaktiestettä.

2) Halusin juosta. Niin. Juosta. Juoksukontakteilla kun ottaa puomia edes takas hypyt päädyssä takaakierroilla, niin kyllä siinä saa juosta. Hiki.

3) Halusin, että rytmi radalla säilyy. Pysäytyskontakteissa minua on häirinnyt oman rytmin ja koiran rytmin rikkoutuminen. Uskon, että tämän säilyttäminen toimii paremmin juoksukontakteilla ja ohjaamisesta tulee tältä osin helpompaa.

4) Halusin, että kontakti on koiralle aina samanlainen suoritus. Itse en ole pystynyt mielestäni riittävän hyvin olemaan Pahkikselle looginen pysäytyskontakteilla. Kisat, treenit jne. Pahkiksen kanssa oli liikaa erilaisia variaatioita ja tämä aiheutti kohdan 5.

5) Halusin kontaktista stressittömämmän. Tämä on henkilökohtainen ongelmani ja ehkä vain Pahkiksen kanssa. Onneksi tämä ei koskaan peilautunut Pahkikseen niin, että se olisi väistellyt tai hidastellut kontakteilla, mutta minulle radalla ne olivat liian iso asia. Uskon, että juoksukontakteilla kontaktista tulee stressittömämpi ja voin keskittyä radalla siihen olennaiseen eli tehokkaaseen ohjaukseen.

Nämä olivat siis minun syyni opettaa Pätmänille juoksukontaktit, enkä edelleenkään niitä pidä mitenkään kummemmin parempana kuin pysäytyksiä. Hyvät pysäytykset on oikeasti nopeat ja todella varmat, rytmin saa radalla säilymään ja ne ovat stressittömät ja niillä selviää jos ei vaan yksinkertaisesti ehdi kontaktien jälkeiseen elämään ajoissa. Niidenkin kanssa saa juosta jos haluaa. Eli hyvin opetettuna ne ovat takuulla helpommat kuin juoksukontaktit. Loppujen lopuksi siis minulla tuo ainoa erottava tekijä lienee kohta 1: Halusin oppia uutta.

Vaikeita asioita

Olen vältellyt tämän kirjoittamista. Olen myös miettinyt miten tämän kirjoittaisi. Paljon.

Pahkis oli tuon juhannuksen tällin jälkeen treenitauolla aina tuonne viikkoa ennen englannin reissua. Tuossa lauantain treenissä tein yhden huonon palkkauksen, jossa Pahkis lensi oikealle ja huonommalle jalalleen ja kyljelleen. Treenin jälkeen Pahkis ontui. Annoimme sille kipulääkettä ja kiikutimme eläinlääkäriin tsekkaukseen maanantaina. Sieltähän tuli sitten uutisia, joita jo jossain takaraivossa osasikin aavistella. Kuvissa Pahkiksen nivelrikkoa oli alkanut muodostua lonkkiin ja kinnerjänteen kiinnityskohtiin. Ilmeisesti tuo viimeinen tälli oli saanut sen jotenkin sitten oireilemaan ja kipuilemaan kovemmin. Nyt noin kaksi viikkoa myöhemmin Pahkis ontuilee edelleen kipulääkkeistä huolimatta.

Tämä siis tarkoittaa sitä, että Pahkiksen agilityesteet on nyt hypitty ja kontaktit varastettu. Vaikkakin yritän jossain sopukassa etsiä ja toivoa jotain oljenkortta - on tämä nyt todellisuudessa kuitenkin Pahkiksen osalta tässä. En nyt oikein jaksa tätä sen kummemmin pureskella, jokainen varmasti osaa arvata miltä nyt tuntuu ja mitä mielessä liikkuu.

"Viikon verran myöhemmin"

Tänään käytiin vielä vaihtamassa kipulääke hermokipulääkkeeseen kun Rimadyl ei oikein tuntunut vievän tuota oireilua pois. Sillä mennään pari viikkoa ja katsotaan taas mikä on tilanne.

Tänään olisi ollut Pahkiksen syyskauden ensimmäiset Niinun treenit. Menen sinne nyt Pätmänin kanssa. Haikea tunnelma jo valmiiksi. Ei siinä, Pätmänin kanssa on ihan kiva tehdä töitä ja menee satunnaisesti ihan kivasti. Siltä vain puuttuu se palo, tai sitten juuri nyt minulta.

Kyllä se sieltä takaisin tulee. Tiedän sen, tunnen itseni. Se vain ottaa aikansa.  

Kisatauko ja Pätmän

Pahkis

Nyt on sitten käyty Pahkiksen kanssa tsekkaus ja pohdittu miten mennään. Eli mitään ei ole Pahkikselta onneksi rikki, mutta kova oli jumi. Päätettiin tehdä niin, että kisataan seuraavan kerran vasta elokuussa ja pidetään sinne asti totaalitaukoa ja annetaan Pahkiksen toipua kunnolla tuosta tällistä.

Tavallaan päätös oli helppo, mutta toisaalta kivulias. Agirodussa olisi ollut mukava olla mukana. Siellä teoriassa olisimme voineet saada karsintoihin vielä tulokset. Kuitenkin vielä meille melko epätodennäköistä, joten on parempi pidemällä tähtäimellä hoitaa Pahkis nyt kuntoon. Elokuussa ollaan menossa Englantiin Agilityfestivaaleille, joten elämyksenä on parempi keskittää toipuminen tuonne kuin riskeerata se reissu kisaamalla nyt. Eli levossa ollaan ja ehkä tästä saan taas intoa tokoilla Pahkiksen kanssa.

Pätmän

Nyt kun Pahkis on tauolla, niin saan varmasti aikaa ja intoa enemmän tehdä Pätmänin kanssa. Aloitin sen kanssa keppitreenin ja tiivistin kontaktitreenausta. Parissa pikku ratatreenissä se on myös tuntunut melko makealta menijältä. Se kasaa hypyille hyvin, tulee vahvasti rytmitykseen, mutta etenee kuitenkin hyvin, eli ei ainakaan nyt jää rytmiin kiinni kun ei ole tarvis. Vaikka se luonteeltaan on rauhallisempi kuin Pahkis, niin siinä alkaa näkyä hyvää draivia ja voimaa mennä eteenpäin. Itseasiassa se jo joissain kohdin menee kovempaa kuin Pahkis - ainakin tuntuu siltä. Eli se on ehkä hiukan alkanut oivaltaa linjausta ja radan lukemista. Siihen kun lisätään vielä hyvät jarrut liikemuutoksella ja esteen itsenäinen suorittaminen niin tuntuu, että kyllä se istuu vielä minun käteen vallan mainiosti.

Oppijana se on mielenkiintoinen. En vielä ole oikein ymmärtänyt sen tehokkainta tapaa oppia. Se tarjoaa asioita, mutta sen kanssa ei oikein pysty sheippaamaan tällä hetkellä. En oikein nyt tiedä mistä se johtuu. Lieneekö niin, että tekeminen itsessään on niin motivoivaa, ettei normipalkka nouse niin vahavasti esille, että vahvistaisi riittävästi haluttua toimintoa. En tiedä. Ajattelin, että kun se tuosta kesämökiltä palaa taas kotiin niin koitan opettaa sille jotain temppuja hiukan eri menetelmillä niin ehkä sitten alan oivaltaa paremmin miten sen pääkoppa toimii. Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin siltä, että ikävä kyllä se ei ehkä ole ihan penaalin terävin kynä.

Isompi Huh huh!

Juhannus meni hyvässä seurassa Tuorlassa Juhannuskisoissa. Tuloksilla ei tällä kertaa mässäilty, mutta draamankaarta oli ihan riittämiin. Pahkis meni A:lta pussiin tapansa mukaan täysi hönkä päällä, kuului pamaus ja Pahkis kolmijalkaisena huutaen ulos toisesta päästä. Siinä muutamassa sadasosasekunnissa kerkesi kyllä miettiä kaikenlaista - sen verran pahalta se huuto kuulosti, eikä Pahkis ole koskaan tuolla tavalla huutanut. Pelkäsin pahinta.

Saatiin Pahkis kuitenkin heti maate radalle ja siinä nopeasti tarkistettua, ettei mitään ulospäin näkyvää tai nopeasti painellen kipua aiheuttavaa näyttänyt olevan. Pahkis myös rauhoittui melko nopeasti, joten otin sen kantoon ja siirryttiin radalta varjoon teltoille. Onneksi myös saimme jo radalle ja teltalle järjestäjiltä kylmäpakkauksia niin saatiin vamman hoito aloitettua heti.

Ensimmäisen kylmäyksen jälkeen koitettiin miten Pahkis jalalle varaa ja hyvinhän se sille tuntui varaavan. Liikkeessä ehkä pieni epäpuhtaus, mutta ei mitään isoa ja selkeää. Lisää kylmää ja välillä vähän liikettä, jotta muu kroppa palautuu myös.

Kotona sitten kävin Pahkista vielä tarkemmin läpi ja karvojen seasta löytyi parin millin reikä, jonka ympärillä ihon hankauma. Tämä siis lavan reunan kohdalta eturinnassa. Liekö tullut suorasta törmäyksestä vai liukastumisesta ja siitä pussin pohjaan osumisesta.

Mitä oikeastaan tapahtui? Sitä tarina ei kerro. Jotkut sanoivat, että olisi oikea etutassu mennyt pussin suun alle ja siitä sitten taittunut väärinpäin. Toisaalta videolta kun katselin tuota tilannetta, niin laukan vaihe sisäänmenossa oli sellainen, että siinä oikea etutassu olisi mennyt hyvin pussin sisään. Olisiko sitten vielä lyhentänyt tuon askeleen, ei voi tietää. Tapaus on videolla, mutta se näyttää ja kuulostaa sen verran iljettävältä, että sitä en julkaise. Tuo lavassa oleva vamma jotenkin vaikuttaisi siltä, että oikea etutassu on syystä tai toisesta lähtenyt alta ja sen myötä sitten Pahkis on tömpäsähtänyt eturinnalleen pussin pohjaa vasten. Niin tai näin niin onneksi mikään ei tuntuisi olevan pahasti rikki.

Onneksi keskiviikkona on aika osteopaatille niin saadaan paremmin tsekattua Pahkista läpi. Nyt kuitenkin Pahkis vaikuttaa täysin normaalilta - levossa mennään jonkin aikaa joka tapauksessa: melkoinen tälli se kuitenkin on ollut.

Huh huh!

Olipa viikko. Elämä näytti oikein kunnolla mitä elämä on.

Viikko alkoi haikeissa ja synkissä tunnelmissa. Viimeinen isovanhemmistani, minulle se tärkein ja merkityksellisin, oli nukkunut pois. Kaikesta huolimatta, kävin kuitenkin maanantaina illalla haukkaamassa happea Pahkiksen kanssa agilitytreeneissä, jotta saisin ajatuksia hiukan toisaalle. Treenistä jäi hyvä mieli ja oli taas mukava jatkaa hiukan pirteämmällä mielellä viikkoa eteenpäin.

Perjantai

Perjantaina olikin SM:ien perjantaikisat. Sääksi oli luvattu sadetta ja tällä kertaa ennuste harmistukseksi piti paikkansa. Valmistauduin henkisesti siihen, että katson kaksi koiraa ja lähden pois: tein sen päätöksen ajomatkalla, että jos alusta on vähänkään liukas en starttaa. En nähnyt järkeväksi ottaa riskiä rikkoa koiraa kun muita kisoja olisi kesän aikana kuitenkin tulossa, joissa varmasti on paremmat olosuhteet. Alusta oli kuitenkin erittäin pitävä ja hyvä märkänäkin, joten päätin startata.

Agilityrata osui aivan nappiin. Se oli varmasti paras rata mitä kisoissa olemme tehneet. Pahkis oli todella hyvä ja treenimäinen. Rytmi oli kohdallaan, mieli oli kohdallaan ja suunitelma oli kohdallaan. Keli oli ainoa, mikä ei ollut kohdallaan, mutta se ei meitä haitannut. Loppusijoitus oli toinen. Janne harmillisesti vei Twixyllä meiltä voiton, mutta se ei meidän onnistumisen iloa haittaa. Täytyy sanoa, että oli ihan mukava, että puhelimen mikrofoniin tuuli kun soittelin Lauralle kotiin tuloksesta. Sen verran herkäksi tuo rata veti. Harmi vain, ettei saatu tuota rataa videolle.

Hyppyrata olikin jotain melkoista. Siihen keskittyminen ei oikein osunut kohdalleen. En jotenkin saanut kasaan järkevää suunnitelmaa ja alun suunnitelma olikin huono. Rata oli vaikea ja vaikea vielä Pahkiksen tyyppiselle koiralle. Hyllyhän siitäsitten saatiin ja melkoista sekoilua loppurata. Onneksi se sisälsi niin paljon naurua omalta osaltani ja taisi se sekoilu herättää yleisössäkin hilpeyttä. Noh, mutta tuo ei meitä haitannut kun saatiin kuitenkin yksi hyvä veto päivälle.

Lauantai

Lauantaina olikin joukkue SM:t ja oltiin Lauran kanssa mukana Impivaaran Hallien joukkueessa. Hallithan on kakkosseuramme, jossa koulutamme ja käymme Imppareiden kentällä treenaamassa. Impivaaran Hallien kursseilla minäkin olen aloittanut Allin kanssa aikoinaan. Joukkueessa oli vielä mukana Wenla ja Jenni, jotka itseasiassa ovat mukana yhdessä ryhmässämme. Hyvä joukkue meillä siis. Oma vuoroni oli lähteä koko kisan toisena koirakkona. Lauran äitiä lainatakseni, esitysvuoromme oli aikaisin aamulla. Rata oli mielestäni mukava ja sopivan haastava. Tiesin, että kolmoshypylle Pahkiksella tulee tiukkaa, koska väli oli ahdas ja alussa se ei tule hyvin jarruihin. Kolmoshypyn rimahan sieltä sitten putosi ja itse onnistuin vielä söhläilemään keppien törkkäisyssä niin, että Pahkis turautti ekasta välistä kolmosväliin. Loppuradasta päästiinkin sitten tekemisen makuun ja lopputuloksena radalta siis tulos kymmenellä virhepisteellä.

Jenni ja Armas otti radaltansa puomilta alasmenosta vitosen. Heidän ratansa oli silti erinomainen - aivan loistava rata heiltä. Wenla ja Diesel teki nollan hekin erittäin hyvällä radalla ja joukkueemme olikin lähdössä neljännelle kierrokselle kahdeksantena varma tulos taskussa, Laura ja Ava ankkureina.

Kyllä minua niin jännitti. Jännitti Lauran ja Avan puolesta. Minua jännitti, että olisi niin hienoa, että he saisivat nollan tehtyä. Se olisi niille ihan oikein: onnistua juuri oikeassa paikassa. Ajattelin, että oltaisiin sillä varmaan jossain kymmenen joukossa ja voitaisiin olla todella tyytyväisiä joukkueen suoritukseen. Olihan siinä vaiheita: rataa muutettiin koirien loukkaantumisten takia, uusi tutustuminen ja Ava melkein lähti väärälle hypylle, mutta nollahan sieltä tuli. Kyllä taas oltaisiin tarvittu hiukan tuulta ja aurinkolaseja, sen verran herkäksi tuo rata veti.

Katselin siinä loppusuorituksia ja aloin yhtäkkiä tajuta, että hetkinen, tilannehan on niin, että jos jäljelläolevista yksikin joukkue ei tee nollaa niin oltaisiin palkintopallilla. Enkä kyllä usko sitä vieläkään, että me sinne sitten loppujen lopuksi päädyttiin. Sen verran iso ja iloinen yllätys se meille oli. Meillä on nyt SM joukkuepronssit taskussa. Ennenkaikkea se on minusta hienoa Impivaaran Halleille.

Radat löytyy tästä

Loppupäivä menikin sitten ihan hysteerisissä ilonpurkauksissa ja naamat oli kyllä kuin hangon keksit. Hetki meni ennen kuin sai unen päästä kiinni.

Sunnuntai

Sunnuntai olikin meille puhdas kennelpoikapäivä. Meiltähän jäi puuttumaan tuplanolla ja kaksi agilitynollaa, eli siis yhdellä agilityratojen tuplanollalla oltaisiin saatu osallistua. Kyllä se päivän mittaan harmitti. Olisi ollut hienoa päästä osallistumaan. Ensi vuonna sitten. Sinne tähdätään.

Lauralla oli aamun aloitus Avan kanssa. Ava ei ole aamukoiria. Hänen mielestään yleensä kyllä kahdeksan aikaan nukutaan. "Iltapäivällä vasta voin tehdä" - Ava toteaisi. Heille tuli rima ja kepeiltä vitonen, joten he eivät iltapäivän radoille enää päässeet. Harmi, olisi ollut kyllä mukavaa jos he olisivat päässeet finaaliin asti. On siinä tunnelmansa ja kahdella nollalla olisi päässyt ihan mukaville sijoituksillekin.

Ei se kuitenkaan päivää latistanut. Radalla oli monta, joiden menestystä toivoi ja voi jännittää heidän puolestaan. Radoilla oli monta hyvää kisaajaa joilta saattoi odottaa mahtavia suorituksia ja niitä tulikin. Virheitä tuli, mutta se kuuluu kisaan ja se kuuluu lajiin. Muutaman haluan kyllä erikseen mainita. Harmitti kyllä Toivolan Jannen puolesta. Heille olisin suonut menestystä: vahvaa suorittamista koko kauden. Tykitystä ja asennetta niin laji- kuin muissakin treeneissä. Perälän Pekka teki Spotilla kaksi hienoa rataa ollen neljäs. Pekka ohjaa upeasti ja rauhallisesti hienoa koiraansa ja on mielestäni hieno urheilija. Viimeisenä, mutta ei todellakaan vähimpänä: Raisa ja Repo. Aivan mahtavaa agilityä koko kauden tinkimättömällä halulla opetella uutta ja oppia lisää. Heille jos kelle voitto kuuluu. Onnea tuhannesti minulta ja Pahkikselta.

ja onnea kaikille muillekin kisoissa menestyneille ja onnistuneille tasaisesti joka luokkaan!

Pasi ja Pahkis

Top Team purku

Lupasin viime kirjoituksessa purkaa tämän vuoden Top Team aikaa. Eli henkilökohtainen retrospektiivini tulee tässä.

Halusin mukaan kelkkaan, koska koin, että agilityliiton organisoimasta valmennuksesta olisi hyötyä Pahkikselle ja minulle. Toisaalta koin, että haluan omalta osaltani olla mukana tukemassa sen kaltaista toimintaa jota haluaisin jatkossakin agilityn parissa nähdä. Tämän vuoden kausi oli järjestyksessään toinen, joten toiminta on vielä hyvin nuorta ja hakee suuntaansa, joten on monta asiaa jota vielä voi kehittää ja parantaa. Yhtenä vahvana elementtinä oli myös Jenny Dammin mukanaolo: koin, että häneltä voisin saada omalle kohdalleni yhden uuden ja erilaisen näkemyksen agilityyn.  Koin myös, että  pidempikestoisen suunnitelmallisuuden kautta saisin myös uutta potkua omaan fysiikkatreenaukseen. Lisämausteena olisi vielä henkinen valmennus, jossa tavoitteeni oli oppia uutta ja toisaalta palauttaa mieleen jo aiemmin opittuja asioita, sekä apua niiden soveltamisessa.

Jokainen leiri oli mielestäni järjestetty hyvin, sisällöt olivat hyviä ja tarpeellisia ja jokaisesta tuli kotiin nippu hyvää mieltä ja uusia ajatuksia takataskussa. Oli myös sangen virkistävää tavata uusia ihmisiä ja oppia tuntemaan toisia paremmin. Merkittävää oli mielestäni se, kuinka hyvin vanhat kehäketut ja uudet harrastajat istuivat samalla itsensä ja koirakon kehittämisen viivalla. Avoimesti. Se on mielestäni erittäin arvokasta ja kunnioitettavaa. Hyvää urheilua ja harrastamista.

Olen siis erittäin tyytväinen siihen mitä sain ja missä sain olla mukana. Tavoitteet jotka olin Top Teamille asettanut täyttyivät. Koin, että askeleeni oli meille aivan oikea.

Hakisinko siis uudelleen? Hakisin. Ymmärtääkseni tällä hetkellä on vielä auki tuleeko seuraavaa kautta. Olen hyvin harmissani jos sitä ei tule. Olin mukana tai en. Mielestäni agility tarvitsee liiton organisoimaa ja tukemaa, tavoitteellista ja pitkäkestoista kilpailuorientoitunutta valmennusjärjestelmää, jonka olennaisena osana Top Team toimii. Tuki on tärkeä asia. Kaupallisilta toimijoilta löytyy vastaavia ratkaisuja, joka on mielestäni myös hyvä ja tarpeellinen asia. Ongelmana vain mielestäni on niiden melko korkeat hinnat, joka vamasti sulkee osan potentiaalisista huippukilpailijoista pois. Liiton etunahan on erilaisten tukien ja avustusten hyväksikäyttö, joilla valmennustoimintaa voidaan tukea.

Mitä mielestäni voisi kehittää.  Mielestäni toiminnan pitäisi olla vieläkin pitkäkestoisempaa ja tiiviimpää. Ehkä muutama leiri lisää kesäkaudelle ja organisoitua, kenties alueellista toimintaa leirien välille. Valmennuksen suhteen ehkä miettisin vaihtoehtoa, jossa päävalmentajana ja kokoonpanevana voimana  olisikin joku lajin ulkopuolelta ja laji-, fysiikka ja menttaalivalmennuksensa sitten alansa osaajia. Tämän päivän agilityn valmennuksen, tai siis sellaisen valmennuksen, jonka minä ymmärrän valmennuksena, ongelmana on se, että suuri osa heistä on aktiivikilpailijoita. En ole siis vielä täysin vakuuttunut, että aktiivikilpaileminen ja siihen panostaminen huipulla jättää enää aitoa, motivoitunutta ja tavoitteellista tilaa toisten aktiivikilpailijoiden pitkäjänteiselle kehittämiselle, jota mielestäni valmennus on. Tilanne on kuitenkin mielestäni täysin luonnollinen. Laji on nuori ja kehittynyt paljon. Osaaminen ja kehitys on tullut yksilöille käytännön tekemisen kautta, kilpailemisen, oman harrastamisen ja toisten auttamisen kautta, jota nyt sitten ansiokkaasti jaetaan muille. Ehkä seuraava askel kehityksessä on se, että oivalletaan, ettei tavoitteellisten kilpailijoiden valmentajan itse tarvitse olla ollut huippu tai enää kilpailla. Esimerkkinä omasta nuoruuden lajistani yksikään tämän päivän suomen valmentajista ei varmastikaan pystyisi samoihin suorituksiin kuin heidän valmennettavansa pystyvät.

Joka tapauksessa, mielenkiintoista nähdä ja innolla odotan mitä lähivuosina tapahtuu ja mihin suuntaan laji alkaa kulkea.

Pahkis ja minä toivotamme onnea ja huikeita suorituksia kaikille kesän kisoihin.